26. marraskuuta 2014

Black Spaghetti Strap Jumpsuit

Heippa ihanat!

Täytyy nyt heti alkuun kiittää teitä ahkerasta vuorovaikutuksesta tuolla blogin kommenttiboksin puolella. Blogeissa viime kesänä ja syksynä vallinneesta kommenttikadosta onkin ollut jo ihan tarpeeksi puhetta kollegojeni blogeissa, joten minä en aio paasata siitä sen enempää, mutta yhdyn vahvasti muiden bloggaajien ajatuksiin siinä, että on se vaan niin palkitsevaa ja motivoivaa, kun teiltä tulee sitä palautetta ja kommenttia. Kun ei me näitä blogeja kuitenkaan ihan vaan itseämme varten kirjoitella ;-) Kiitos teidän, minun motivaatio on ainakin tällä hetkellä tämän blogin suhteen ihan huipussaan ja tekisi mieli toteuttaa kaikki teidän toiveenne ja pyrkiä koko ajan keksimään uusia kivoja postausideoita :-D Esimerkiksi ruokapäiväkirjaa on toivottu tasaisin väliajoin, joten maanantaina aloitin rustailemaan ylös jokaisen nautitun suupalan. Ensi viikolla päästään sitten yhdessä tarkastelemaan, mitä sitä onkaan tullut suuhunsa pistettyä...

Sitten muihin aiheisiin! Lupasin nimittäin kertoa siitä uudesta työstäni teille. En tiedä, mistä aloittaisin, mutta aloitetaan vaikka siitä, että se on kirjaimellisesti makein työpaikka ikinä! Minulla oli reilu viikko sitten ensimmäinen työpäiväni pienessä, suloisessa saksalaisessa suklaapuodissa. Työtehtävääni kuuluu jälleen Aushilfenä eli kiireapulaisena työskentely, joten teen normaalisti ihan vaan muutamaa vuoroa viikossa, mutta tarpeen vaatiessa enemmän. Vuodenaika kyseiselle työlle on kuitenkin idyllinen, koska joulun lähestyessä myös suklaan kulutus moninkertaistuu. Työpäivät suklaapuodissa ovatkin nostattaneet joulufiilikseni jo kokonaan uudelle tasolle. Suklaapuodissa työporukkamme on lämmin ja ystävällinen, työympäristö kuin suoraan elokuvasta kaikkine tuoksuineen, makuineen ja pienine suklaisine koristeineen ja työtehtäväni mielekkäitä, ja tunnen oloni tarpeelliseksi. Eikä työsuhde-eduissakaan ole mitään valittamista, sillä saamme syödä surutta viallisia suklaakonvehteja työvuorojemme aikana sekä päivän päätteeksi viedä niitä kotiin ilahduttamaan myös perheitämme. Eli kovaa itsehillintää tämä työ kylläkin vaatii, ettei mene päivät pelkäksi mässäilyksi. Tämä uusi työ on tehnyt minut viime päivinä todella onnelliseksi. En tiedä, olisiko juurikin niillä töissä nautituilla suklaakonvehdeilla jotain vaikutusta asiaan, koska eikös suklaan sanota vapauttavan endorfiinejä, jotka ovat hyvän olon hormoneja lisäten mielihyvän tunnetta ja vähentäen kipuja.

IMG_1764

Kuvissa tällä kertaa päälläni on uusi jumpsuit, joka sopisi mielestäni täydellisesti esimerkiksi pikkujouluihin puettavaksi. Olen edellisinä vuosina toteuttanut tähän aikaan vuodesta postauksen, johon olen koonnut kollaasiin erilaisia pikkujoulu outfitteja, jotka miellyttävät silmääni. Kiinnostaisiko teitä vastaavanlainen postaus myös tänä vuonna?

IMG_1838

IMG_1817

IMG_1814

Jumpsuit & Jacket Sheinside.com (gifted), Watch Michael Kors, High heels From Florida

IMG_1796

IMG_1821

24. marraskuuta 2014

Oo siellä jossain mun

IMG_2382

Kaukosuhde kuulostaa kovin kaukaiselta, yksinäiseltä ja pelottavaltakin, mutta oman kokemukseni mukaan sitä se ei kuitenkaan ole. Ennen leikkiin ryhtymistä pyörittelin mielessäni kaikenlaisia kauhuskenaarioita. Pelkäsin ja ikävöin jo etukäteen. Ensimmäiset viikot olivat raskaimmat. Pahin ikävä iski usein iltaisin. Se saattoi puristaa rintaa, tuntua palalta kurkussa tai saada jopa voimaan pahoin. Pikkuhiljaa siihen kuitenkin turtui. En tiedä totuinko ikävään vai lopetinko ikävöimästä, mutta jossain vaiheessa havahduin siihen, ettei ikävä tuntunut enää pahalta. Tämä herätti minussa monenlaisia ajatuksia ja kysymyksiä: "Miksen ikävöi?", "Onko tämä normaalia?" etc. Uusi elinympäristö ja uusi elämäntilanne, jossa jokainen päivä toi mukanaan jotain uutta ja jännittävää olivat paikanneet ikävän tunteen.

Palattuani Suomeen lomalle ikävä valtasi minut uudelleen. Totuin jälleen yhdessäoloon, ja pelkkä ajatuskin loman loppumisesta ja paluusta Saksaan alkoi jollain tasolla ahdistaa, vaikka toisaalta odotinkin kovasti paluuta oman arkeni pariin. Ensimmäinen viikko Suomi-lomani jälkeen on tuntunut jälleen raskaalta. Olo on ollut yleisesti ottaen hieman alakuloinen (tosin tällä hetkellä päällä on myös se aika kuukaudesta, kun mieliala saattaa vaihdella ihan muistakin syistä..), ja tuntuu kuin täytyisi nyt ensin taas hetken aikaa totutella tähän elämään täällä Saksassa, ennen kuin arki alkaa taas soljua eteenpäin miellyttävästi omalla painollaan.

Olemme seurustelleet paremman puoliskoni kanssa vähän päälle 4,5 vuotta. Näihin yhteisiin vuosiimme on mahtunut sekä ylä- että alamäkiä, mutta kaikesta huolimatta olemme porskuttaneet yhdessä eteenpäin. Aloimme seurustelemaan niin pieninä poikasina, että olemme tavallaan kuin yhteenkasvaneet. En osaisi edes kuvitella, miltä tuntuisi olla ilman toista tai miltä tuntuisi olla sinkku, kun en ole sitä oikeastaan koskaan ollut. En nimittäin koe eläneeni kovinkaan villiä sinkkuelämää silloin 14 vuotiaana :-D Viime vuodet Suomessa vietimme todella tiiviisti yhdessä poikaystäväni kanssa ja periaatteessa asuimmekin yhdessä, koska yökyläilimme joka yö vuorotellen kummankin luona. Nykyinen tilanne, että näemme toisiamme vain muutaman kuukauden välein, on parisuhteessamme täysin uusi, mutta alkutaival on ainakin sujunut ongelmitta. Eipähän ole tullut riideltyä lähes ollenkaan, kun taas Suomessa yhdessä päivittäin elellessämme saatoin valitettavasti saada riidan aikaiseksi melkeinpä mistä tahansa turhasta asiasta, jos satuin olemaan huonolla tuulella, nälkäinen, väsynyt, stressaantunut tai mitä milloinkin...

Siksi en aina voikaan käsittää, miten ihmeessä olen ansainnut rinnalleni sellaisen henkilön, joka toivoo minun onneani niin paljon, että on valmis tinkimään omasta onnestaan sen vuoksi. V nimittäin oli se henkilö, joka kannusti minua tarttumaan unelmiini ja kokeilemaan siipiäni maailmalla. Hän ei asettunut sanallakaan unelmieni esteeksi, vaan kannusti ja rohkaisi minua. En olisi varmaan ikinä saanut lähdetyksi, jos hän olisi ollut muuttoani vastaan. Uskon että olisin myöhemmin katunut syvästi, jos en nyt olisi ottanut ja lähtenyt maailmalle. Kuvitelkaapa itsenne tilanteeseen, jossa joutuisitte viettämään viikot puolustusvoimien hoivissa metsässä leireillä, ja sitten päästessänne vihdoin kotiin viikonloppulomille teitä ei olisikaan oma kulta vastassa, vaan hän liihottelisi maailmalla näkemässä ja kokemassa kaikkea uutta ja mahtavaa. Itse ainakin voisin kuvitella sen syövän miestä, ja naista varsinkin. Enkä voi siksi muuta kuin olla kiitollinen poikaystävälleni, joka jaksaa silti iloita puolestani kaikesta, mitä olen päässyt täällä kokemaan ja näkemään.

Arki kaukosuhteessa on opettavaa. Sitä oppii pärjäämään ja elämään yksikseen, mutta samalla oppii myös arvostamaan toista ja yhteistä aikaa kokonaan eri tavalla. Armeija on rajoittanut yhteydenpitoamme paljon, mutta niin se olisi vaikka asuisin Suomessakin. Kun alokkaat viettävät leiriviikkoa metsässä, ei sieltä paljoa soitella skypellä tai lähetellä Whats App -viestejä. Ja sitten kun poikaystäväni pääsee viikonloppulomille, saattaa hänellä olla harrastuksensa puolesta vaikkapa koko viikonlopun mittainen pelimatka edessä. Joinakin viikkoina yhteydenpito saattaa olla siis aivan minimissä. Sitä vastoin sitten taas toisina viikkoina Whats App laulaa, lähettelemme paljon kuvia tekemisistämme ja soittelemme videopuheluita Skypellä. Emme ole ottaneet turhaa stressiä yhteydenpidosta juurikin armeijan takia, mikä on mielestäni vain ja ainoastaan hyvä asia. Tärkeintähän kuitenkin loppupeleissä on se, että me molemmat tiedämme meillä siellä jossain olevan se "mun" odottamassa jälleen seuraavaa tapaamista. 

Kaukosuhteessa on omat haasteensa, mutta minun mielestäni näinkin pitkän seurustelun jälkeen on ehkä ihan hyväkin vähän testata sitä omaa parisuhdettaan. Uskon että suhde kestää kyllä väliaikaisen välimatkankin, jos se on kestääkseen. Ja jos ei se kestä, niin sitten niin on tarkoitettu. Kaukosuhteessa ei voi muuta kuin pyrkiä nauttimaan jokaisesta suodusta yhteisestä hetkestä täysin rinnoin ja tekemään niistä hetkistä niin unohtumattomia, että niiden voimin jaksaa sitten odottaa taas seuraavaa kertaa. Ja se, että tiedän, ettei tämä tilanne ole lopullinen, helpottaa kummasti. Tämän seikkailuni jälkeen ehdimme taas viettää aikaa yhdessä kyllästymiseen asti ja alkaa vaikkapa taas riitelemään ihan niistä arjen turhista pikkuasioistakin, haha ;-)